Päivystävä snackspertti on jo sen verran varttunut, että muistaa hyvin, kun Pringlesit rantautuivat Suomeen vuonna 1999. Tennispallopurkissa asustavat sipsit olivat vuosituhannen vaihteen Oulussa jotain yhtä ufoa kuin Solero Shotsit, Matrix ja hiljattain käyttöön otettu euro.

Pringlesejä oli tasan kahta makua: punaista ja vihreää. Jompaakumpaa tuli hankittua lähi-Valintatalosta vähintään kerran viikossa koulun jälkeen ennen iltapäivän Tony Hawk’s Pro Skater -sessioita.

Sittemmin Pringles-makujen määrä marketeissa on moninkertaistunut, enkä muista ostaneeni punaista tuubia vuoden 2010 jälkeen. Ollaan siis jännän äärellä! Miten aika on kohdellut perus-Pringlesejä?

Rakenne: Pringlesien rakenne on kuin laboratoriossa kehitelty, ja niinhän se luultavasti itse asiassa onkin. Niitä leimaa tismalleen sama jauhoinen pseudorapeus kuin kaikkia muitakin saman tuotemerkin sipsejä. Rasvan määrä on optimoitu, ja sileästä massasta paistetut puristelastut katoavat kurkusta alas miellyttävän suoraviivaisesti. Kuten yleensä, myös tämän purkin pohjalla oli muutama lohjennutta yksilöä, mutta muutoin jokainen sipsi on kunnoltaan täydellinen.

Maku: Punaisen purkin asukit ilmentävät Pringlesin steriiliä ja ehtoollisleipämäistä perusmakua puhtaimmillaan. Maku muistuttaa etäisesti perunasta ja suolaa on lopulta paljon maltillisemmin, kuin muistelin. Rakenteen jauhoisuus tunkee myös makuun. Ennen kaikkea Pringlesit ilman lisämakuja ovat kuitenkin äärimmäisen mauttomia.

Kokonaisuus: Paljaimmillaan Pringles on kuin platoninen idea perunalastusta. Aika on kuitenkin riisunut punaisesta perusmausta kaiken sen eksotiikan, joka Pringlesejä aikoinaan ympäröi. Jäljelle jää vain purkillinen äärimmäisen mauttomia kloonilastuja, jotka kyllä paremman puutteessa menettelevät, mutta hyötyvät huomattavasti oikeastaan mistä tahansa dipistä.

Mitähän Ekomies muuten olisi mieltä tuotepakkauksesta, johon on käytetty niin metallia, muovia kuin kartonkiakin?

Arvosana: 1,9 pistettä viidestä.

Dippisuositus: Mikä tahansa!